Värianalyysi ei ole enää ihan sama asia kuin se oli 1980-luvulla, kun trendi ensimmäistä kertaa tuli Suomeen isosti.
Värianalyysin alkuhistoria on laveasti käsittäen sama asia kuin väriteorioiden historia. Olimme sitten maalareita, sisustussuunnittelijoita tai värianalyytikkoja, työskentelemme osin samoilla työkaluilla. Vastavärit, väriympyrä, värikylläisyys, tummuusasteet… Näitä asioita on käsitelty ansiokkaasti niin monessa paikassa, että keskityn tässä ihan muuhun.
4-jakoinen vs. 12-jakoinen järjestelmä
Kultaisella 80-luvulla, kun värianalyysi tuli Suomeen, pelattiin nelijakoisella systeemillä. Vuodenaikojen mukaan nimetyt värivuodenajat jakoivat meidät kaikki neljään kategoriaan: keväisiin, kesiin, syksyihin ja talviin.
Tätä perusjakoa käytetään värianalyysissa edelleenkin, mutta nykyisin asiakkaille tarjotaan yleisimmin 12-jakoinen järjestelmää, jossa jokaisen värivuodenajan alla on kolme alatyyppiä.
Minun käyttämäni Color me -metodi on pohjoismaiseen käyttöön suunniteltu menetelmä, jossa alatyypit tunnistetaan kontrastisuuden perusteella. Kullakin värivuodenajalla on siis kolme kontrastisuuden astetta: vaalea, medium ja kontrastinen. Erot eri alatyyppien välillä voivat olla yllättävänkin suuria. Väripaleteissa on isot erot, ja esimerkiksi vaaleaa kesää edustavan ihmisen ja kontrastista kesää edustavan ihmisen välillä voi olla niin merkittävä ero, ettei heitä uskoisi saman värivuodenajan edustajiksi.
Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi edellisessä aallossa analyysissa käyneistä moni on unohtanut väripalettinsa jonnekin laatikon pohjalle. Nelijakoisessa systeemissä suositeltujen sävyjen skaala on jo niin suuri, että iso osa väripaletin sävyistä ei tunnu sopivan ollenkaan.
12-jakoisessa järjestelmässä käytännössä kaikki oman väripaletin sävyt sopivat ainakin jotenkuten. Tietenkään kaikki ei toimi kaikkien persoonille, ja juuri oma lempisävy ei välttämättä löydy omasta paletista (mutta kukaan ei tule sanomaan, ettetkö saisi yhä käyttää sitä!) .
16-jakoinen järjestelmä voi olla turhankin tarkka
En ole itse ainakaan vielä innostunut 16-jakoisesta järjestelmästä. Syy on hyvin käytännönläheinen: liian rajoitettu väripaletti voi tehdä ostosten tekemisestä vaikeaa.
16-jakoisen väripaletin värivalikoima on kavennettu 12-jakoisesta, mikä tietenkin rajaa valikoimaa vaateostoksilla. Jo 12-jakoinen järjestelmä rajoittaa ostoksia verrattuna 4-jakoiseen. Monet tekevätkin suoraan sen päätöksen, että tekevät välttämättömät ostokset pelkän päävärivuodenaikansa perusteella: vaalea kesä päättää etsiä talvitakin missä tahansa kesän sävyssä, keskisävyinen syksy ostaa mitä vain syksyn väriä jne.
Kysymys on siis tavallaan siitä, miten paljon ollaan valmiita koluamaan kauppoja juuri niiden oikeiden värisävyjen perässä. Suomessa kun tuntuu vieläkin aina välillä siltä, että kauppojen valikoimasta ei löydy mitään, jos et ole väreiltäsi talvi ja satu tykkäämään mustasta ja vaaleanpunaisesta.
Entä se musta?
Jälkiviisastelu on helppoa, joten voin tässä kohdassa harrastaa sitä suurella itsevarmuudella. Mielestäni värianalyysin edellinen aalto ampui itseään jalkaan korostamalla sitä, miten vain talvi-ihmiset saisivat käyttää mustaa. Tietäähän sen, miten mustissa kulkemista rakastavat ihmiset siihen reagoivat: useat eivät halua tietää värivuodenaikaansa ollenkaan. Pelko mustan menettämisestä voi johtaa jopa koko värianalyysin idean intohimoiseen vastustamiseen.
Tämän päivän Color me -paleteissa mustaa löytyy talven värikartoista sekä yllättäen myös kontrastiselta kesältä. Lisäksi tiedostetaan se, että musta ei ole välttämättä mitenkään pahimmasta päästä värivalintoja kenellekään kontrastiselle tyypille.
Fiksuilla yhdistelmillä jopa ne, joiden kasvoilta musta tuntuu vievän kaiken elämän, voivat jatkaa lempi vaatteidensa käyttämistä. Tarvitaan vain vähän luovuutta ja mielellään oman värivuodenajan väripaletti.
Muutenkin nykypäivän värianalyysi tuntuu olevan armollisempi ”väärille” väreille. Ymmärretään yhä paremmin myös kestävän kehityksen näkökulma, jossa ei todellakaan kannusteta uusiin hankintoihin pelkän värin vuoksi.